Poika on selkeästi miettinyt seuran vaihtoa. Eilen juteltiin asiasta matkalla reeneihin sekä myös paluumatkalla ja hänen visionsa vahvistuu koko ajan. Taisi tajuta, että ollaan vanhempina hänen puolellaan päätti hän asiasta mitä vaan ja eikä ajatus junamatkoista reeneihin ole ollenkaan mörkö, vaan se on hänelle asia, jonka hän joutuu tekemään harrastuksensa eteen. Kotimatkalla alkoi pohdinta siitä, että miten tulevaisuuden koulunkäynti ja harrastus tulevat onnistumaan yhtä aikaa, riittääkö aika kotiläksyihin yms, johon sanoin, että koulunkäynnin pystyy hyvin hoitamaan harrastuksen ohella. Mutta sitten tuli se syvällinen kysymys: "Mutta entä sitten kaikki muu, jos aika menee koulunkäyntiin ja reenejä on viisi kertaa viikossa?" Mietin hetken ja vastasin: "Aivan. Nyt tullaan siihen, että mitä kukin on valmis uhraamaan menestyksensä eteen. Mikäli haluaa päästä harrastuksessaan huipputasolle, tarkoittaa se sitä, että silloin luovutaan jostain ja asetetaan harrastus etusijalle. Varsinaiset kaverit jäävät vähemmälle ja kaveripiiri koostuu joukkueen muista jäsenistä." Hienoa, että poika ajattelee asiaa jo oikeasti pohtien eri näkökulmia ja vaikka mun näkökulma ja ilmaisutapa on välillä inhorealistinen, niin muksu osaa kaivaa mun jargonin seasta sen olennaisen ja käyttää niitä tiedonrippeitä omien ajatustensa tukena, lähtökohtana jollekin toiselle ajatusketjulle, näkökulmana tjms.

Mainitsin eilen illalla pojalle sen, että kannattaa ainakin kokeilla, mitään siinä ei menetä eikä jää myöskään harmittamaan, ettei olisi kokeillut. Poika oli täysin samaa mieltä. Mikään ei olisi ikävämpää kuin se, että todeta vanhempana, kun kaikki ovet ovat jo kiinni, että olisi ollut mahdollisuuksia paljon parempaankin, jos vain olisi viitsinyt yrittää.

Oikeasti, mää tykkään seurata pojan ajatustoimintaa sivusta. Poika ei välttämättä vielä tajua ihan joka tasolla, mihin kaikkeen hänen mahdollinen valintansa tulee vaikuttamaan eikä välttämättä tajua myöskään ihan täysin sitä, mitä kaikkea hän itse joutuu tekemään ja mitä hän joutuu sietämään ja mitä hän joutuu kestämään tai menettämään menestyäkseen. Pojan vakaumus on selkeä, polte kova ja motivaatio huipussaan, ne on jo hyvät lähtökohdat.

Muksun mietinnät ja muksun pohdinnan seuraaminen on saanut mutkin yhtä lailla miettimään omaa toimintaani. Mitä mää haluan valmennustouhulta, mikä on mun päämäärä ja mikä on mun tavoite? Eilisillan pohdin sitä asiaa ja päädyin muutamaan mahdolliseen ratkaisuun:

• Vaihtoehto a) Jatkan tätä, mitä nyt olen aloittanut ja tehnyt ja jatkan ensi kaudella samaan malliin joukkueena poikajoukko, joista harva itsekään vielä tietää, mitä haluaa harrastaa ja harrastaa salibandyn rinnalla muitakin lajeja johtaen siihen, että peleihin tulee aina epämääräinen porukka, jonka yhteensulautuminen on vain kaukainen haave. Reeneissä on aina epämääräinen porukka, joille pitää keksiä jotain järkevää tekemistä kuitenkin siten, että homman loogisuus saadaan säilymään mutta mitään kauaskantoista harjoittelua ei voi keksiä, koska ei saada ketjukokoonpanoja vakioitua. Tämä viimeinen olisi oikeasti se juttu, jolla porukan saisi hitsattua kasaan ja saisi tehtyä selkeän ja kehittävän valmennussuunnitelman, joka takaisi kehitystä myös joukkueena.
• Vaihtoehto b) Kysyn seuralta, olisiko heillä tarjota jotain, jossa porukka olisi selkeästi määrätietoisesti liikkeellä eikä tarttis aina miettiä sitä, että miten saadaan harjoitukset vietyä läpi jollain tavoin räpiköiden. Ongelma tässä viimeisessä on se, että mun porukka on vanhin junioripoppoo ennen edustusjoukkuetta eikä seuralla näin ollen ole mitään selkeästi haastavampaa tarjolla. Itselläni on kunnianhimo herännyt ja tekisi mieli päästä tekemään jotain määrätietoista ja suoraviivaista sellaisen porukan kanssa, jolla motivaatio olisi sama kuin mulla.
• Vaihtoehto c) Katson, mihin seuraan poika on menossa ja tarjoudun sinne apuvalkuksi tai jotain, ehkäpä niiltä löytyis hommia. Tietäisi kuitenkin, että sillä porukalla olisi motivaatiota tappiin asti.
• Vaihtoehto d) Alan etsimään töitä alueen eri seuroista, joskin ongelmaksi muodostuu se, ettei mulla ole riittävää lajikokemusta..."Hei, olen Ato. En osaa mitään enkä tiedä lajista oikeastaan mitään mutta olisiko teillä päävalkun hommia?". Toki voisin tehdä itselleni pitkän aikavälin suunnitelman, jossa kävisin lajiliiton koulutukset jne yms ja näin ollen pätevöittäisin itseni paremmin valmennustoimintaan, mutta sekin vaatii sen, että mulla on joku joukkue, jossa toimin valmentajana.
• Vaihtoehto e) Tai sitten mää vaan mietin asioita liikaa :D

Mietin eilen illalla myös päivän reenien valmentajaosuutta. Mää vedin puolelle porukalle harjoitteet ja kakkosvalkku veti toiselle puolikkaalle omat harjoitteensa. Jotenkin se kakkos- ja kolmosvalkun suhtautuminen särähti eilen vähän korvaan ja aloin myös miettimään joukkueen henkilöstörakennetta. Äijien toiminnasta kuulsi läpi vähän sellainen välinpitämättömyys, jota en välttämättä kaipaisi, sillä se vesittää kokonaisuutta jollain tavoin. Vaikka mulla ei olekaan mitään ongelmaa pitää palettia kasassa ja kontrollissa, niin moinen asenne ei palvele kokonaisuutta ja se syö vähän koko toiminnan uskottavuutta poikien silmissä eivätkä he välttämättä suhtaudu kokonaisuuteen siten kuin pitäisi. Taidanpa olla yhteydessä junioripäällikköön, kun aika sen sallii - vaikka se niin caccamaiselta tuntuukin.

Nää on näitä. Turhien miettiminen on rasittavaa mutta joskus niissäkin asioissa piilee totuuden siemen. Nyt hitusen kahvia ja ehkä jopa vähän töitäkin...